¿Mitä Valencialla on antaa Suomen kaupunkikulttuurille?
Pohtiva teksti suomalaisuudesta ja Suomesta
Pinja-emilia Räikkönen
“Olen matkustamassa syksyllä Helsinkiin. Kaverini kertoi, että Suomessa pullojen kierrätyksestä saa rahaa!”
Värejä, katutaidetta, kierrätysastioita ja kivijalkakauppoja.
Raitiovaunu ilmoittaa seuraavan pysäkin, “Próxima parada, Marítim”, ja vaunu syöksyy maan alle metroasemalle. Poistuessasi asemalta avaat portin punaisella SUMA-kortilla – yksittäinen matka A-vyöhykkeellä maksaa 2,60€.
Ulkona painava lämpö ja keskipäivän aurinko kihelmöivät iholla. Mies ulkoiluttaa pientä chihuahuata ilman talutushihnaa, ohi kävelevä kiireinen nainen puhuu hands free -laitteeseen, valittaa jotain töistä. Lähes kaikki puodit ovat suljettuja, niiden eteen on laskettu nosto-ovet, jotka muistuttavat autotalleja. Siesta on alkanut, seuraavan kerran kaupunki herää eloon iltakahdeksalta.
Astut ilmastoituun majoituspaikkaasi ja lasket olaltasi täyden olkalaukun, joka on painanut punaisen jäljen hartiaasi.
Valencia on ensimmäinen espanjankielinen paikka, johon olen matkustanut. Espanjankielinen kulttuuri on kiehtonut minua jo kauan. Sen musiikki, elokuvat, tv-sarjat ja kirjallisuus ovat vetäneet minua puoleensa ja saaneet minut myös aikanaan aloittamaan espanjan kielen opiskelun. Erikoista kyllä, espanjankielisiin maihin matkustaminen minua ei ole erityisemmin kiinnostanut. En ole rantalomailija, tai sen koommin nauti kovista helteistä. Tänä vuonna oli kuitenkin päätetty, että seuraavana matkakohteena olisi lämmin maa, joten pitkän vertailun päätteeksi reissun päämääräksi valikoitui Valencia: kaupunkikohde Välimeren rannalla.
Kulttuurit Tampereen ja Valencian välillä tuntuivat toisinaan niin erillisiltä, että murehdin yhden jos toisenkin sangría-lasin kohdalla, mitä sellaista saan kaupungista kirjoitettua, joka resonoisi muissakin, kuin matkustusvinkkejä etsivissä. Suomessa kuitenkin asuu paljon espanjalaista sekä espanjaa puhuvaa väestöä – ja Espanjassa suomalaisia – joten jokin kulttuureissa vetää toisiaan puoleensa. Ratkaisu käveli minua vastaan maatessani aurinkopedissä Playa de Cabañalilla reissun viimeisenä päivänä.
Tässä tekstissä tarkastelen Valenciaa tamperelaisen näkökulmasta ja pohdin, mitä Suomi ja erityisesti Tampere voisivat ottaa omakseen Valencian kaupunkikulttuurista.
Hidas päivärytmi tökkii
Puolen tunnin bussimatkan päässä Valencian keskustasta sijaitsee kilometrejä pitkä hiekkaranta. Viimeisenä kokonaisena reissupäivänä tuttu rantatyöntekijä tulee pyytämään maksua aurinkopetien käytöstä ja tunnistaa matkaseurueeni heti. Kerrottuamme kotiinpaluusta Suomeen, kertoo hän matkustavansa Helsinkiin syksyllä.
Mies sanoo tietävänsä jo jotain sanoja suomeksi: “No niin, perkele, vittu”.
Valencian suuret hiekkarannat ovat se puoli kaupungista, jota tuskin voi suoraan verrata Tampereeseen. Kenties saunakulttuuri on Suomessa vastaava rentoutumisen ja lämmöstä nauttimisen tapa. Merkittävänä erona näissä lämmittelyn muodoissa on kuitenkin suomalaisten kiireinen käväisy helteiden yläpuolella, kun taas Espanjassa lämmössä makaaminen ja rentoutuminen voi kestää koko päivän. Tämä kuvastaakin osuvasti maiden eroavia elämänrytmejä. Hitaasti lämpenevät aamut, monen tunnin siestat ja vasta illalla virittyvä kaupunkielämä ovat ne osat espanjalaista kulttuuria, joihin en osannut sopeutua. Tai ehkä kyse on siitä, etten halunnut päästää suomalaisesta aamupainotteisesta rytmistäni irti. Miten voi suorittaa päivän, jos se ei koskaan tunnu alkavan?
Valencian suuret hiekkarannat ovat se puoli kaupungista, jota tuskin voi suoraan verrata Tampereeseen. Kenties saunakulttuuri on Suomessa vastaava rentoutumisen ja lämmöstä nauttimisen tapa. Merkittävänä erona näissä lämmittelyn muodoissa on kuitenkin suomalaisten kiireinen käväisy helteiden yläpuolella, kun taas Espanjassa lämmössä makaaminen ja rentoutuminen voi kestää koko päivän. Tämä kuvastaakin osuvasti maiden eroavia elämänrytmejä. Hitaasti lämpenevät aamut, monen tunnin siestat ja vasta illalla virittyvä kaupunkielämä ovat ne osat espanjalaista kulttuuria, joihin en osannut sopeutua. Tai ehkä kyse on siitä, etten halunnut päästää suomalaisesta aamupainotteisesta rytmistäni irti. Miten voi suorittaa päivän, jos se ei koskaan tunnu alkavan?
Hiekkarannat helteellä ovat kuitenkin siitä loistava miljöö suorittavalle suomalaiselle, että mikään ympäristössä ei muistuta kotiseudusta. Näin ollen jo muutaman tunnin rannalla makaamisen jälkeen unohtuvat kotona odottavat tehtävälistat. Valencia saa minut nauttimaan rannalla makoilusta, vaikka hidas päivärytmi tökkiikin läpi matkan. Siestakulttuurilla on tietysti pitkät historialliset ja biologiset syyt Espanjassa, ja sen hyvin ymmärtää keskipäivän pahimman paahteen aikaan, jolloin lämpöasteet nousevat yli kolmenkymmenen. Viikon matkalla kaipasin silti päivärytmiäni Suomessa. Iltaelämä Espanjan kaupungilla ei houkutellut minua tarpeeksi luopumaan aikaisista aamuista.
Suomessa toiminnallinen aika tuntuu oikeastaan loppuvan alati varhaisemmassa vaiheessa iltaa. Esimerkiksi Yle kertoi vastikään, että Jyväskylässä tunnettu klubi on aikaistanut aukioloaikojaan ja bändien soittoaikoja tunnilla, sillä siitä on tullut toiveita yleisöltä (Yle 12.9.2026, Jussi Lindroos ja Roosa Tuovinen). Kenties tämän voi nähdä samana jatkumona uutisille siitä, kuinka nuoret eivät enää vietä iltoja norkuen yökerhoissa. Henkilökohtaisesti en ottaisi pahakseni, vaikka tämä iltaa aikaistava käytäntö yleistyisi, ja valitsenkin mieluummin suomalaisen aamu- ja päiväpainotteisen rytmin Valencian päivärytmin sijaan. Jään kuitenkin kaipaamaan hiekkarantojen tuomaa vapautuneisuutta arjen jatkuessa Tampereella.
Keskeneräinen, mutta vetovoimainen kaupunki
Keskustelumme Suomesta jatkuu rantatyöntekijän kanssa. Miehen kaveri on kertonut hänelle:
“Suomessa sinulle maksetaan, jos kierrätät tyhjät pullot.”
Selitämme hänelle lyhyesti Suomen panttijärjestelmästä, minkä jälkeen keskustelemme Valencian siisteydestä. Meidän mielestämme kaupunki on siisti, eikä roskia ole juuri kaduilla, sillä joka kulmalla on kierrätyskontteja. Hämeenkadun ympäristö on usein paljon törkyisemmässä kunnossa. Mies selkeästi yllättyy näkemyksestämme. Hän ei pidä Valenciaa puhtaana, mutta on kuullut Suomen olevan yhtä puhdas kuin Japani.
Valencian katukuvasta huomaa, että tiettyjen katujen julkisivuihin on käytetty enemmän vaivaa kuin toisiin. Yhden kadun taloja saattaa koristaa kauniit, värikkäät yksityiskohdat, joita korostetaan erilaisilla muodoilla ja mosaiikeilla. Korttelin päässä talojen välillä taas roikkuvat sähköpiuhakimput. Valenciassa kaupungin annetaan elää omaa elämäänsä. Pienen maalipinnan rapistuminen tai työmaan tyhjillään seisominen ei vaikuta haittaavan ketään. Tapa, jolla kaupunki ja sen asukkaat elävät hetkessä, on kuin katsoisi taideteosta (Ja hauska kyllä, sekä taideteos että työmaa kääntyvät espanjaksi “obra”.). Katukuva on rosoinen ja aikaa nähnyt, mutta kaupunki tuntuu elävältä ja aidolta.
Valencian katukuvasta huomaa, että tiettyjen katujen julkisivuihin on käytetty enemmän vaivaa kuin toisiin. Yhden kadun taloja saattaa koristaa kauniit, värikkäät yksityiskohdat, joita korostetaan erilaisilla muodoilla ja mosaiikeilla. Korttelin päässä talojen välillä taas roikkuvat sähköpiuhakimput. Valenciassa kaupungin annetaan elää omaa elämäänsä. Pienen maalipinnan rapistuminen tai työmaan tyhjillään seisominen ei vaikuta haittaavan ketään. Tapa, jolla kaupunki ja sen asukkaat elävät hetkessä, on kuin katsoisi taideteosta (Ja hauska kyllä, sekä taideteos että työmaa kääntyvät espanjaksi“obra”.). Katukuva on rosoinen ja aikaa nähnyt, mutta kaupunki tuntuu elävältä ja aidolta.
Tampere on jatkuvassa muutoksessa, mikä on tietysti kaupungille hyvä asia. Valencia jätti minut kuitenkin pohtimaan, miksi Tampereella kaupungin tunnelma on niin vakava? Valenciasta löytyy yhtä lailla museoita, ravintoloita, kauppakeskuksia, elämyskohteita ja erinomaisesti toimiva julkinen liikenne, kuten Tampereeltakin. Tämän lisäksi keskustasta löytyy satojen vuosien takaa arkkitehtuuria ja historiaa. Valencia, kuten Tamperekin, on kaupunki, josta löytyy kaikille jotain. Se, mitä Tampereen kaupunkikulttuurista kuitenkin puuttuu, on tapa pysähtyä viettämään aikaa kaupungissa.
Helsingin Sanomat julkaisivat vastikään jutun Suomen kaupunkien elinvoimasta (HS 24.9.2026, Aleksi Kinnunen). Jutussa kaupunkistrategi Ilona Hiila pukee sanoiksi sen, mitä olen Valencian matkan jälkeen pohtinut: suomalaiset lähtestyvät kaupunkisuunnittelua hyvin teknisesti ja kaavavetoisesti. Kaupunkikulttuuri – tai kaupunki-identiteetti – ei kuitenkaan synny suurista moderneista rakennuksista. Hiila näkee yrittäjät ja heidän yhteytensä paikallisiin merkittävänä identiteetin rakentajana. Valenciassa ihailinkin juuri kivijalkakauppojen ja pienten ravintoloiden määrää. Valenciassa kaupunkikokemukseen kuuluivat paikalliset yrittäjät sekä istuskelupaikat, joihin saattoi pysähtyä viettämään päivää ystävien kanssa tunneiksi. Tampereella kaupunki tuntuu usein siirtymätilalta. Ajanvietto keskustassa vaatii määränpäitä ja suunnittelua. Osasyy tähän saattaa olla, että samankaltainen istuskelu Suomen ravintoloissa tulee kolme kertaa Valenciaa kalliimmaksi asiakkaalle. Tosin, onhan monissa muissakin istuskelukaupungeissa, kuten Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa, Valenciaa korkeammat hinnat.
Tampere kuitenkin herää aina eloon kesän ajaksi, jolloin hyvät säät houkuttelevat ihmisiä kaupungille viettämään aikaa. Syy Tampereen hiljaiseen katukuvaan löytyy tuskin siis kiinnostuksen puutteesta. Ehkä ongelma on siinä, että eri vuodenaikoja ei osata hyödyntää kaupungin elinvoimaisuuden suunnittelussa. Tampere ei ole vielä istuskelukaupunki, mutta lukuisat pienyritykset antavat toivoa siitä, että kaupungin vetovoima tulee kasvamaan. Toivoisin myös, että Suomen rakennuksissa uskallettaisiin käyttää yhtä paljon värejä kuin Valenciassa. Värikäs katukuva piristää synkkää talvea, eikä kestävän kai aina tarvitse olla harmaata? Samaa aihetta käsitellään myös vasta julkaistussa Ylen humoristisessa televisiosarjassa Pirjon rumempi Suomi (2026).
Yläpuolella digikameramateriaalia. Klipissä näkyvä Turian puisto on kilometrejä pitkä, sillä sen tilalla on ennen virrannut joki.
Sosiaalinen, intohimoinen kulttuuri
Nousemme bussiin vanhassa kaupungissa pitkän päivän päätteeksi. Aurinko on jo laskenut, ja kaupungin on peittänyt pimeys. Lähes täysi linja-auto lähtee liikkeelle, ja jäämme seisomaan oven viereen. Hyvinkin pian huomaamme kahden iäkkään naisen puhuvan vieressämme. He tuuppivat hereille nuorta naista, joka istuu ikkunapaikalla selkä menosuuntaan ja lepuuttaa päätään olkaansa vasten. Mieleeni tulee, että nainen on ehkä sammunut illanvieton päätteeksi, mutta pian huomaan kirjan hänen laukussaan. Hän ei näytä siltä, että tulisi juhlista. Kolmas nainen nousee testaamaan tajuttoman naisen sykettä muiden kysyessä espanjaksi:
“Hengittääkö hän?”
Hengitys kuuluu, mutta rohisee. Linja-auto pysäytetään, kuski soittaa hätänumeroon ja bussi tyhjennetään. Naiset jäävät auttamaan tajutonta. Me suuntaamme kohti lähintä metroasemaa ihmeissämme.
Valenciassa ei voi olla huomaamatta jatkuvaa puhetta. Ihmiset liikkuvat paikasta toiseen puhuen puhelimeen tai äänittäen ääniviestejä. Terasseilla seurueet käyvät intensiivisiä keskusteluja. Ympärillä on ystävyksiä lapsista eläkeläisiin, eikä juuri kukaan selaa puhelinta. Eron Suomeen huomaa kuitenkin oikeastaan vasta kotimaahan palattua, ja eniten sen näkee ihmisten kasvoissa. Suomalaiset näyttävät enemmän tai vähemmän alakuloisilta, osa jopa nyrpeiltä. Harmikseni huomasin myös pohtivani, jos Tampereen bussissa sattuisi yllä mainittu tilanne, lähtisivätkö ihmiset yhtä nopeasti auttamaan. Ylen heinäkuussa julkaisemassa jutussa Suomeen Yhdysvalloista muuttanut Jade Ventoniemi mainitsee kokeneensa kulttuurisokkeja suomalaisten hymyilemättömyydestä, hiljaisuudesta ja oman osaamisen piilottelusta (Yle 15.7.2026, Eve Mantu ja Tiina Rakel-Liekki). Myös espanjalainen espanjanopettajani on ihmetellyt suomalaisten vaiteliaisuutta – hän joutuu tekemään tarpeettoman paljon työtä saadakseen joukon suomalaisia aikuisia puhumaan ääneen luennoilla. Yhteiskunta ja työelämä tuntuvat painottavan alati enemmän itsensä esiin tuomista, sosiaalisuutta sekä oman kyvykkyyden osoittamista. Karsiiko muuttuva yhteiskunta siis suomalaisille ominaisia vaatimattomuuden piirteitä? Tulisiko minunkin omaksua Välimeren sosiaalista elinvoimaa, jotta kehittyisin alkavalla urallani?
Valencian ympäristöä tarkkaillessani huomasin, että Suomi on kuitenkin yhdessä sosiaalisessa taidossa Valenciaa edellä – nimittäin englannin kielen taidossa. Valencia on massaturismikaupunki, joten ei tule yllätyksenä, että merkittävimmissä turistikohteissa englannilla pärjää mainiosti. Monissa kaupoissa ja ravintoloissa työntekjät eivät kuitenkaan välttämättä puhu muuta kuin äidinkieltään. Myös menut olivat, erityisesti kauempana keskustasta, pelkästään espanjaksi. On upeaa, että suomalaiset ovat taidokkaita niinkin kansainvälisessä kielessä kuin englanti, ja osaavat myös hyödyntää kieltä ympäristössä saavutettavuuden lisäämiseksi. Jäin kuitenkin pohtimaan tapaa, jolla espanjalaiset vaalivat kieltään ja tuntevat ylpeyttä siitä. Olisiko suomalaisten tarvetta kantaa ylpeyttä kielestään samalla tavalla?
Espanja on maailman neljänneksi puhutuin kieli, minkä vuoksi sen asema on pysynyt vahvana englannin kielen kansainvälistymisestä huolimatta. Suomi on espanjaan nähden hyvin pieni, ja termin “finglish” yleistyminen kenties osoittaa, että suomi on altis kansainvälistymisen tuomille muutoksille. Finglishista on tehty paljon tutkimusta viime vuosina. Maisterintutkielmassaan (2026) Anastassia Filimonova tutkii finglishiin arkikäyttöön liittyviä käsityksiä tuoreeseen tutkimukseen nojaten, ja yhtenä kyselyaineiston tuloksena Filimonova esittää, että finglish on olennainen osa monien (erityisesti monikielisten) vastaajien minäkuvaa. Tutkimuksesta myös selvisi, että vastaajien keskuudessa on huolta suomen kielen sanaston ylläpidosta.
Jos suomen kielestä ei siis kanneta ylpeyttä, tai sen ylläpitoon ei jakseta nähdä vaivaa, mikä on kielen tulevaisuus? Muun muassa Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Leena Nissilä on ilmaissut huolta suomen kielen asemasta. Lisäksi samoja uhkakuvia on ollut jälleen näkyvillä viime aikojen uutisoinnissa nuorten PISA-tuloksista, joissa erityisesti heikentynyt lukutaito puhuttaa Suomen kansaa. Tämän suhteen tulee toisaalta huomioida, että myös espanjalaisten nuorten PISA-tulokset lukutaidossa ovat tippuneet huomattavasti, mitä selitetään mediassa digitalisaatiolla ja tekoälyn käytön yleistymisellä (Tähän Espanja onkin puuttumassa, sillä valtio aikoo kieltää sosiaalisen median alle 16-vuotiailta.). On siis todettava, että äidinkielen taidon heikkeneminen on Suomea laajempi ilmiö, eivätkä pelkästään kansallisylpeys ja omasta äidinkielestä välittäminen täysin estä muuttuvan maailman vaikutuksia. Silti ajattelen, että suomalaiset voisivat välittää virallisista kielistään intohimoisemmin. Tämä ei tarkoita, että englannin osaamista tulisi vähentää, vaan äidinkielen osaamista tulisi ylläpitää. Erityisesti näin kulttuurileikkausten aikana voisimme viedä kulttuuriylpeytemme vähän lähemmäs espanjalaisten tasoa. Eli siis, ¡más pasión!
Finalmente
Päästyämme lentokentälle, alkaa paluu Suomeen piirtyä mieleeni. Erityisesti pistävän sitrushajusteen määrä espanjalaisen lentokentän vessassa saa minut jo odottamaan Tampereen raikasta tuoksua.
Viikko Valenciassa sai minut kyseenalaistamaan monia suomalaisuuteen liitettyjä ominaisuuksia, mutta myös arvostamaan, kuinka omalaatuinen kulttuurimme on. Ehkä Suomi välillä kaipaisi pientä ravistelua, mutta on osattava nähdä, kuinka rikas ja potentiaalinen kulttuuri meillä on. On loppuviimein yhtä helppoa ymmärtää, miksi espanjalaisia kiinnostaa Suomi, kuin miksi suomalaisia kiinnostaa Espanja. Oudolla tavalla kulttuurit tasapainottavat toisiaan.
Jos olisin saanut tuoda jotain Valencian kaupunkikulttuurista mukanani Tampereelle, olisin valinnut katukuvan värikkyyden ja yhteisöllisyyden paikallisissa pienyrityksissä. Tampereella pienyrityksiä osataan kuitenkin arvostaa, joten yhteisöllisyyden lisääminen on ehkä yksilöistä kiinni. Paikallisyhteisöt eivät vain ilmesty, vaan niitä täytyy itse luoda. Se vaatii vain pienen määrän suomalaista intohimoa.
Lentokentällä Finnairin portille alkaa kertymään suomalaisia, ja kuulen ympäriltäni ensimmäisen kerran suomea viikkoon.
On huvittavan kotoisaa kuulla painokas “Perkele” jälleen suomalaisen suusta.